FM Mauri Junttila

 

Siellä heitä istui parroittuneina, likaisina, suojaisan metsikön pienen nuotion ääressä, erään Tyrnävän Korvenkylän Kotakaarron, Kotakankaan sivuhaaralla. He juttelivat ja seurasivat ympäristöään. Nuotiossa heillä paistui ansalla pyydettyjä metsäkanalintuja.

 

Elettiin vuoden 1715 kevättalvea. Elettiin isonvihan katkeraa aikaa. Isoviha nimen saanut sota (vv. 1714-1721) oli osa vuosina 1700-1721 käytyä Suurta Pohjan sotaa. Isonvihan aikaan Suomi oli useita vuosia venäläisten miehittämä. Vasta Uudenkaupungin rauha 30.08.1721 Venäjän ja Ruotsin kesken päätti pitkään jatkuneen sotakauden.

 

Sotien seurauksena Ruotsin suurvaltakausi päättyi. Se menetti myös Itämeren herruutensa. Alueen vahvimmaksi nousi 1700 – alkupuolella Pietarin kaupungin Suomenlahden pohjukkaan, Ruotsilta vallatulle maapohjalle rakennuttanut Venäjän keisari Pietari Suuri.

 

Eräs heistä, silloisella maaliskuisella nuotiolla istuneista, tyrnäväläinen Matts Konttila niminen surkutteli ja kiroilikin: ”Voi perkele näitä viheliäisiä aikoja! Täällä metsissä eletään pakolaisina, likaisina ja paskasina. Olispa nytkin mukavaa mennä iltasella kylpeen lämpimään kotisaunaan. Ja, sitten nukkuun lakanoiden väliin, lämpimään vuoteeseen”.

 

Hän totesi: ”Eräänä lohtuna kaiken tämän surkeuden keskellä on se, kun meillä on porukassamme Korven Tjädereitä. Minäkin olen jo niin kotini pihapiiriin sitoutunut, maahan kiinni kasvanut maanviljelijä, ettei minusta ole erämieheksi. Edesmennyt isoisäni ja isänikin vielä kykenivät elämään metsissä eränkävijöinä kuukaudesta toiseen. Kulkivat esimerkiksi Limingan emäpitäjän Oulujärven ja sen takaisilla kala-, riistamailla. Mutta, voi surkeutta, pahoin on huonontunut polvi pojasta”.

 

Jos ei meillä olisi Tjädereitä porukassa ”ehta sotasissejä”. Todella suuri mahdollisuus olisi, etten minäkään olisi enää elävien kirjoissa. Olisin kuollut jo moneen kertaan! Tai, meidän muuta perhettä, joka elää piilopirtissämme karjoineen tuossa lähistöllä. Heitä ei olisi ensinkään.

 

Nuotiolla miesporukassa istuskellut tyrnäväläinen Henrik Pasanen alkoi kysellä Korvenperän Johan Tjäderiltä: ”Ihanko yksin selvitit sen näitä seutuja terrorisoineen suuren romuluisen kasakka Vasili Vitalin?” ”No, olihan minulla Iisak poikani kaverina. Hän kumautti kirveellään Vasilin hevosta otsaan. Minä hoitelin Vasilin”.

 

Korvenkylän Tjäderit olivat osanneet kaiken sotimiseen liittyvän aina nuijasodan (vv.1595-1597) päivistä, ehkä jo aiemminkin. Suomen maankamaralla käydyn, nuijasodan nimen saanessa sodassa olivat olleet vastakkain ruutiasein, haarniskoin ja sotaratsuin sonnustautuneita aatelisen Klaus Flemingin palkkasotilaita ja peltojaan viljelevistä talonpojista, ”taviksista” koostunut armeija ns. nuijamiehiä.

 

Kyseinen nuijamies nimi johtui siitä, että he olivat käyttäneet aseinaan nimenomaan suuria, painavia puunuijia, joihin oli upotettu teräviä rautapiikkejä tai suuria nauloja. Se oli silloin ollut tehokas ase riskin miehen kourissa. Sellaisen isku läpäisi sotilaiden tai sotahevosten haarniskan. Ruutiase, musketti Klaus Flemingin sotilaiden ase oli ollut hitaanpuoleinen ja painava käyttää.

 

Eräs kahinointeihin, sotimisiin, tappeluihin liittyvä keino ja avu nuijamiehille olivat olleet hyvät ponnistus - ja jalkavoimat. Tyypillistä ennen vanhaan oli ollut se, että tavallinen talonpoikainen ”tavismieskin” kykeni ponkaisemaan tasakäpälää seisovan hevosen yli tai ratsaille.

 

Sotapuuhissa, hevosten yli ”pomppiessa”, toiset siinä samalla käyttivät terävää puukkoaan jo hypyn aikana. Tai, toiset vain ponkaisivat vihollisratsastajan selän taakse ja sitten käyttelivät terävää puukkoa. Toiset, osasivat hypyn aikana hyvin osuneeella kahden - /yhden jalan voimakkaalla potkulla suistaa vihollisratsastajan maahan. Olihan se jo silloin osittain pois pelistä.

 

Johan Tjäder tarinoi, että he olivat olleet Isak pojan kanssa ”kytiksellä” Yli - Temmeksen Nurkkalankankaan ja Tyrnävän Korven välisellä talvitiellä. Sattuikin,että kasakka Vasili Vitali ratsasteli siellä lumipyryssä, aamuhämärässä yksikseen. Johan Tjäder hyppäsi hirmuisella loikalla Vasilin hevosen selkään ja samalla salamannopeasti viilsi terävällä puukollaan Vasilin kurkun auki. Isak poika iski samanaikaisesti kirveensä Vasili Vitalin hevosen otsaan.

 

Johan Tjäder jutteli: ”Olihan sitä siinä silloin sekä tuuria eikä ollut. Kytispaikka talvitien reunalla oli hyvin toimiva. Järvinevan suurella suolla, talvitien vieressä, on vetinen osa nimeltään Kolmiloukko. Siellä on sulia paikkoja pakkastalvellakin. Sinne, mustaan syvyyteen katosi iki ajoiksi väkivaltainen Vasili Vitali hevosineen”.

 

Harmillista se, kun talvitiellä liikutaan kohtalaisesti. Kasakalla olisi ollut mukanaan rahaa ja arvoesineitä. Mutta, veristen tappojälkienkin peittämisessä puhtaassa, vitivalkoisessa lumessa oli jo kiireitä, vaikka silloinkin pyrytti lunta taivaan täydeltä. Ei me otettu Vasililta mitään. Ehkä, ei sen takia paljastuttu venäläisten kasakoiden tarkastuksessa, joka tuli eteemme jo ennen Korpea?

 

Heidän nuotiolle poikkesi vaihtamaan kuulumisia myös naapurikylän Yli - Temmeksen, Haapaniemenkylän Erik Juntilla. Hänkin surkutteli maailmanmenoa ja päällä olevaa sotaa. Ihmetteli, että eikö vähempikin piisaisi? Ei siitä ole kauaakaan, kun olivat niin sanotut suuret kuolonvuodet (vv.1695-1697). Nyt meillä on vaivana venäläismiehitys, sotilashallintoineen. Vaikuttaa heillä olevan ajatuksenaan peräti kansanmurha näillä seuduilla.

 

Sitä Erik Juntilla myös surkutteli: ”Talot ja pihapiirit tyhjentyvät asukkaistaan toistuvasti. Ihmettelen tässä, että keitä minäkään oikein osaan pitää verisukulaisinani? Temmeksen kylistä kuoli suurina kuolonvuosina (vv.1695-1697) useista taloista lähes kaikki. Uusia asukkaita autiotaloihin tuli kaukaa, jopa toisista maakunnista. Joskus, joku muutti autiotaloon läheltä. Nyt, heidän kaukaakin muuttaneiden jonkin aikaa taloissaan asuessaan, ajattelen usein heidän olevan, kuin entisten autioituneitten talojen vanhaa väkeä. Jotka olivat meille oikeasti sukua.

 

Nykyinen sota tappaa edelleen sankoin joukoin ihmisiä. Heitä surmataan, viedään vangeiksi, orjiksi. Kaikkien kylien talot he polttavat”. Kaiken tuhoavat ja hävittävät.

 

Poltetun maan taktiikkaa venäläiset käyttävät. Musta, nokinen maa jää vain heidän jälkeensä. Alle 10 vuotiaat viedään vangeiksi, lapsisotilaiksi, orjiksi ja jalkavaimoiksi Venäjälle. Ja, myös joitain terveitä nuorukaisikäisiä. Kaikki muut isketään hengiltä. Naiset raiskataan. Kotieläimet, kaikki karja tapetaan ja pihat, rakennukset poltetaan.

 

Julmalla tavalla he surmaavat. Polttavat ja ruoskivat kuoliaaksi. Laittavat roikkumaan pää alaspäin, kuolemaan. Pieniä lapsia iskevät tienvarsien aidaksiin, kiviin ja talojen nurkkiin. Leikkaavat uhriltaan vatsan auki navan kohdalta. Naulaavat suolenpään puun kylkeen. Kävelyttävät uhriaan niin pitkälle, kuin suolta piisaa!

 

Nuotioporukassa mukana ollut Tyrnävän kappelin, Keskikylän Tunkion talon isäntä oli aikansa valistuneita miehiä. Hän pohti Suuren Pohjan sodan merkitystä ja Limingan emäpitäjän kyliä ikävästi kohdannutta isoavihaa. Sodalle hän pohti syitä.

 

Hän ihmetteli moneen kertaan Ruotsin kuninkaiden ja Venäjän keisarien julmuutta ja sydänmettömyyttä. Yleensäkin hän pähkäili sotien turhuutta. Siitäkin hän jutteli ja surkutteli, että tämänkin nykyisen sodan kurimukset joutuivat katkerimmin kokemaan tavalliset leipää kasvattavat suomalaiset. Säätyläiset pakenivat suin päin isonvihan aikana turvaan emämaahan Ruotsiin.

 

Tunkion isäntä oli juuri hiljattain, varhaisina aamuhämärän tuntena käynyt salaa vakoilemassa Tyrnävänjokivarren tilannetta. Tyrnävän vuonna 1655 rakennettu kappeli ja sitä ympröivä pieni kirkonkylä oli hävitetty ja poltettu. Poltettu oli esimerkiksi Paaso. Raunioina olivat Tyrnävänjokivarren Paavolankankaan Konttila, Keskikylän Ikola ja Koivikko. Ei ollut suuresta Keskikylän Takalosta, Lassilasta, Tunkiosta eikä Sipolastakaan kuin hiiltyneitä, mustia jäännöksiä.

 

Hän myös jutteli, että Leppijärven ja Leppiojan alkupään metsät tuntuvat välillä liian pieniltä pakopaikaksi. Olisiko alettava etsiä pakopaikkoja Leppijärven takaisista erämaista? Vaikuttaa myös, kuin Nipsinginojan seudun Tyrnävän Markuksenjörin ja Limingan Haurun sekä Mouckan talojen väliset metsäalueet olisivat suojatumpia seutuja kasakoilta.

 

Hän kertoili nuotiolla joitain kuulemiaan tarinoita myös vihavenäläisten puolella, isossavihassa taistelleista. Eräs heistä, silloin tarinoiden keskiössä oli entinen Gustaf (Kustaa) Lillbäck, isonvihan taistoihin Suomeen ”aivopestynä” venäläistettynä Vasili nimisenä tullut.

 

Hän oli alkujaan ollut Iin nimismiehen poika. Venäläisten ryöstäessä ja hävittäessä Iitä Gustaf poika oli joutunut heidän vangikseen. Myöhemmin, isonvihan ollessa kiivaimmillaan, hän tuli sotilaiden mukana, venäläisenä sotilaana ja ortodoksiseen uskoon kastettuna takaisin Pohjois - Pohjanmaalle. Hän oli toiminut esimerkiksi venäläisten tulkkina. Hän oli ollut ankara kuulustelija ja kiduttaja. Usein taisteluiden jälkeen hän oli kiertänyt taistelukentillä ja iskenyt kirveellään hengiltä haavoittuneita.

 

Monenlaisia luopioita luonnollisesti oli silloin isonvihan aikoina. Sotatilanteissa heitä tulee esille. Syntyy ja kasvaa. Valistunut mies, Tunkion isäntä pohti myös syitä siihen ilmiöön. Hän arveli, että vangiksi joutuminen ja kiduttaminen tekevät ihmisestä helposti luopion. Hän vaihtaa pakotettuna puolta ja toimii uusien isäntiensä hyväksi.

 

Hän piti myös sellaisia henkilöitä mahdollisina luopioina, jotka olivat kovasti helpon rahan perään. He, jotka hankkivat helppoa rahaa, isommin keinoja kaihtamatta. Sitäkin hän tuumi, että voidaan ajatella rosvoamisen olevan toisilla verissä. Siksikin, että venäläisten riveihin siirtyneinä, luopioina he voivat toteuttaa itseään. Heistä, hän silloisella nuotiollamme tarinointeinaan nosti esille seutujamme piinaavat tie - ja metsärosvot. Hän toi esille esimerkiksi Temmeksen Kärsämänkylän tie-, metsärosvot, jotka ryöstivät tuon tuostakin Kestilän ja Temmeksen välisellä maantiellä kulkijoita ja välillä kauempaakin.

 

Erityisesti Keskikylän Tunkion talon isäntä surkutteli ylitemmesläisen, nykyisessä sodassa, isossavihassa kuolleen tuttavansa Moritz Juntillan kohtaloa. Miespolo oli joutunut venäläisten vangiksi surkeassa tilanteessa. Hän oli istunut poltetun talonsa pihanperän tuholta säilyneessä ulkohuussissa, pahassa ummetuksessa. Kohtapa sinne oli työnnetty venäläisiä pistinkeihäitä huussin istuimen alta ”persiiseen” ja oven-, seinänraoista. Moritz parka vangittiin.

 

Se lisäsi Tunkion isännän mielestä Moritz rievun kohtalon surkeutta, kun häntä, sotavankia oli kuulustellut eräs luopio, Temmeksen Kärsämänkylän tie- ja metsärosvoihin kuulunut Zacharias Mälli. Hän oli vihollisten, venäläisten puolelle siirtyneitä. Venäläisenä kasakkana hän oli ollut julma, korskea ja ylimielinen.

 

Silloin, kuulustelujen aikana venäläisile, miehittäjille oli tullut ruoka - aika. Ahmatti, suursyömäri Zacharias Mälli ei mietiskellyt isommin Moritz paran kohtaloa. Hän oli iskenyt kirveellään tiukasti rautakahleilla kahlehditun Moritz Juntillan pään halki, että pääsi nopeasti syömään ja jopa ruokajonon alkupäähän.

 

Tyrnävän Keskikylän Tunkion isäntä pohti edelleen syitä siihen, että miksi jotkut siirtyvät venäläläisten puolelle? Ruotsalainen säätylaitos ei ollut hänen mielestään kaikkien ihannoima. Säädyt muodostuivat: aatelistosta, papistosta, porvaristosta ja talonpojista. Asia voitiin hänen mukaansa kuvitella: Talonpojat kantoivat selässään noita muita kolmea säätyä. Se, ehkä saattoi myös vaikuttaa loikkaamiseen venäläisten puolelle?

 

Oli myös tarinoita, että Venäjällä orjiin kuuluvatkin saattoivat kartuttaa suuria omaisuuksia. Tai, ettei orjaksi joutunut ollut välttämättä tuomittu ainiaaksi orjan osaansa. Esimerkiksi sotilaana ryssän armeijassa, hän oli jo päässyt ikään kuin parempaan.

 

Ruotsalaisten jatkuva sotiminen oli ikävää kokea. Sodat olivat myös raskas taakka kannettavaksi suomalaisille. Suomi oli toistuvasti Ruotsin eturintamaa itään.

 

Kovan linjan miehiä olivat myös ruotsalaiset sotilaat sotapuuhissaan. Esimerkiksi, kun ruotsalaiset sotajoukot lähtivät mukaan 30 – vuotiseen sotaan, silloiseen uskonsotaan, maihinnousullaan Pommeriin kesällä 1630. Ei siellä kenenkään päitä silitelty. Heidän maihinnousualueeltaan olivat jopa kissat ja koiratkin isketty hengiltä. Musta, poltettu, tyhjä maa piti heillä olla sillanpääasemansa pohjana. Hakkapeliittain kanssa he tekivät sinne sillanpääaseman kesällä 1630, keskistä Eurooppaa raatelevan uskonsodan jatkotoimiansa varten.

 

Keskikyläläisen Tunkion talon nimi pohjautui entisaikojen karjanlannan hoitoon. Ennen muinoin isännnät hankkivat maahansa kasvuvoimaa kydönpoltolla ja ennen kaskettiin yleisesti niilläkin seuduilla.

 

Karjaa oli sielläkin, lakeuksilla ollut jo ammoisista ajoista. Hevoset ja lampaat olivat luonnollinen osa heidän elämää. Lehmiäkin oli ollut heillä jo kauan. Mutta, niinäkin Tunkion isännän aikoina, isännät vetivät karjanlantaa pelloilleen semmoisenaan. Ne kasvoivat paljon rikkaruohoa. Valistunut Tunkion isäntä oli lukenut ja kuullut siitä, että karjanlantaa kuuluu pitää pelloilla siisteissä kasoissa, tunkioissa. Ne silloin ”palavat”. Niistä tuhoutuvat rikkaruohon siemenet.

 

Keskikyläläisellä jokivarren Tunkiolla oli likietuinen piilopirtin paikka - Tunkionhaka niminen viljelty niitty Korvenkylää vasten. Siellä oli esimerkiksi pieni kalaisa lampi, tasankojen serpentiinimäisen Leppiojan varressa. Pieniä kalaisia lampareita oli sieltä edelleen aina Järvikankaalle saakka.

 

Järvikankaan takainen kalaisa, vesilintujen suosima Leppijärvi ei silloin erityisen rauhallinen ollut. Usein hiekkaisella Temmeksen puolen rannalla näkyi kasakoita. Sinne johti Pitkänkankaan Nurkkalankankaalta hyvä hiekkainen tienpohja.

 

Maaliskuinen iltapäivä alkoi muuttua hämäräksi. Matts Konttila tuumaili, että alkaa olla aika käydä jututtamassa lähistöllä tähystys-, vartiopaikkaa pitävää Jacob veikkaa ja hänen kavereitaan jokivarren, Keskikylän Sipolan Efraimia sekä Takalon Jönssiä, ennen täyttä pimeyttä.

 

Lähtisitkö sinä Pasanen minulle sinne kaveriksi? Tarpeellista meidän on pitää yhteyttä toisiin tähystyspaikkoihin nykyisessä tilanteessa. Todellisuudessahan me talonpojat olemme jonkin sorttinen Suomen ”salainen armeija”, vaikka täällä emme ole suuriin sissisotiin ryhtyneet. Äskeinen Tjäderien miesten isku miehittäjää vastaan oli vain eräs yksittäinen isku. Sen voi ajatella lähes henkilökohtaisista syistä tehdyksi. Olihan Vasili Vitali jonain päivänä ahdistellut Tjäderien tytärtä.

 

Mutta, edellytykset ja valmiudet meidän pitää luoda siihen tai toivottavasti meillä pitäisi olla siihen, että jos me oikeaan sotaan ryhdymme kotiseudullamme ryssiä vastaan.

 

Niin se on, että Suomen turva on meissä talonpojissa. Ammattisotilaat pakenivat ”pää kolmantena jalkana” turvaan Ruotsiin. Pianpa ammattisotilaat tajusivat Venäjän sotaväen voiman. Senkin, että suuren maailman suurarmeijaa he ovat.

 

Olihan heillä pieni pelko olemassa, että ammattisotilaatkin joutuvat tuntemaan kasakan ruoskan sivallukset kyljillään. ”Käy kipeästi. Pipiä tekee”. Eivät ruotsalaiset ammattisotilaat ole olleet aikoihin, mitä olivat 30- vuotisessa sodassa. Vain saduissa ja tarinoissa he enää ovat sotilaita tai ravintoloissa oluttuoppien, viinalasien ääressä.

 

Kansannousua sekä talonpoikaisarmeijan muodostumista kuin kansanliikkeenä oli aikoinaan kauan sitten olleessa nuijasodassa. Sotaväen ylläpito ja linnaleirit tulivat silloin liian raskaiksi talonpoikaiselle kansalle. He nousivat kapinaan aatelistoa ja sotaväkeä vastaan.

 

Nuijasota kylläkin päättyi suomalaisen kansanarmeijan täyteen tuhoon. Heidän tappioonsa vaikutti merkittävästi Klaus Flemingin armeijan hyvä aseistus ja ennen kaikkea heidän tehokas kenttätykistönsä sodan ratkaisutaisteluissa Ilmajoen Santavuorella ja Nokialla. Nuijasodan päälliköistä esimerkiksi Jaakko Ilkka maksoi sotimisensa hengellään.

 

Nykyisestä venäläismiehityksestä, sotatilanteesta on kulkeutunut tarinoita meillekin muutamista sotatoimista venäläistä miehittäjää vastaan. Esimerkiksi Tapani Löfving niminen sissipäällikkö käy joukkoineen sissisotaa miehittäjää vastaan paikoin etelä - ja lounais – Suomessa sekä tekee sitä myös Ahvenamaalta käsin.

 

Usein olemme nuotiolla tarinoineet, että hän käy sissisotaa miehittäjää vastaan ikään kuin meidän suomalaisten talonpoikain edustajana. Tiedä sitäkään, josko sissisodat leviävät tänne meidän asuinseudulle? Tai ne alkavat suurempana sotana juuri näillä seuduilla. Silloin meillä on hyvää olla valmiuksia lähteä mukaan sissisotaan!